Puhtaat hanget

Ei douppaaminen kannata, ainaskin jos miettii sitä, että kiellettyjen aineiden käytöstä rangaistu(t) urheija(t) näyttävät hiihtävän kovempaa puhtaina.

Kohistaan nyt siitä, että on doupattu ennen Lahteakin.

Kukahan uskoisi, että ei ole.

Luulisi, että maailman kymmenen parhaan joukkoon on vaikea yltää ilman lääketieteellisiä tehosteita.

Olisikin hyvä, että juttu tehtäisiin avoimeksi. Perustetaan kahdet kisat. Urheilu niille, jotka ovat huippuja. Saavat lääkärin valvonnassa käyttää erilaisia aineita, joiden seurauksista on tiedotettava urheilijalle itselleen. Ja urheilu niille, jotka eivät douppaa. Perinteiseen tyyliin.

Onnistunut lääniuudistus

Läänit lopetetaan lähiaikoina. Mikäli toimitaan totuttuun tehokkaan hallinnon tapaan, lopettamisen jälkeen alueellisiin valtion viranomaiskeskuksiin palkataan satakunta suunnittelijaa. Nämä tekevät kyselyjä julkisten laitosten esimiehille ja toimistoihmisille ja laativat niistä sitten raportteja, joiden avulla uusi valtion viranomaistoiminta järjestetään.

Viiden vuoden kuluttua huomataan, että kyseleminen maksoi aika lailla eikä tuloskaan ollut hääppöinen. Tehdään taas jokin uudistus, joka sekin maksaa.

Tätä rataa se on mennyt tähänkin asti. Joitakin vuosia sitten tehty lääniuudistus osoittautui fiaskoksi. Se lisäsi työntekijäkuluja ja synnytti päällekkäishallinnon ongelmia läänien, TE-keskusten ja Maakuntaliittojen välille. Seurauksena on ollut, että on vaikea tietää, kuka kantaa vastuun mistäkin ja kenen ääntä pitäisi suunnittelussa kuunnella.

Mutta ne ovat tietysti sivuasioita, koska tärkeintä on uudistaa ja keksiä kyselijöille työpaikkoja.

Itä-Suomen yliopistolla on nyt uusi hieno organisaatio

Kuopion ja Joensuun yliopistojen hallitukset hyväksyivät eilen Itä-Suomen yliopiston organisaatiorakenteen. Tulee neljä tiedekuntaa. Niistä kolme on sellaisia, joissa on sekä Kuopion että Joensuun yliopiston nykyisiä laitoksia. Neljännessä on vain Joensuun yliopiston nykyisiä laitoksia.

Neljänteen tiedekuntaan, käyttäytymis- ja humanististen tieteiden tiedekuntaan on ripoteltu Itä-Suomen yliopiston vision näkökulmasta ongelmajäte. Ratkaisu on kiinnostava, sillä ennen maakuntayliopistoissa tehtävänjako oli se, että Kuopiossa on kova kama ja Joensuussa pehmeä, se mitä sanotaan humanismiksi. Organisaatiorakenteen myötä tästä pehmeästä päästään nyt eroon.

Ennen maine oli vähän se, että Kuopiossa on ihan ok lääkis ja Joensuussa niitä kiinnostavia perinteentutkijoita ja kulttuuritieteilijöitä. Tulevaisuudessa maine on se, että Kuopiossa on ihan ok lääkis ja sitten näitä mitä lie kehittäjiä, kai sieltä saa paperit, jos haluaa sosiaaliluukulle tädiksi.

Tosiasiassa Itä-Suomen yliopisto ei viene itäsuomalaista yliopistokulttuuria sen enempää eteen- kuin taaksekaanpäin vaan liikkuu lähinnä yliopistokulttuurin ulkopuolella, liike- ja elinkeinoelämän alueella. Sellaisena se ehkä innostaa aluetta jonkin verran. Ja ehkäpä sitä kuunnellaan yliopistojen rahoituspuolella enemmän tasavertaisesti ennen isompien yliopistojen kanssa.

Se, että kyseessä olisi erityisen merkittävä intellektuaalinen keskus, joka kuuluu, kuten julkaistu tavoiteluettelo kertoo, maailman 200 parhaimman yliopiston piiriin ja on sen lisäksi yksi maamme johtavista tiedeyliopistoista, on kehittämisretoriikkaan, jonka todentumiseen on pitkä, pitkä matka.

Ehkä Harvard ja Yale eivät ihan vielä joudu Itä-Suomen yliopistoa haastamaan...

Kuopion yliopisto arvioitiin äskettäin. Neljä laitosta sai arvosanan 6, kun arvosteluasteikko on 1-7. Helsingin yliopistossa yksittäiset laitoksetkin yltävät parempaan tulokseen eli saavat arvosanan 7. Tähän on syynä muun muassa se, että Helsingissä on panostettu aloihin, joista Itä-Suomessa hankkiudutaan eroon.

Ei tämä varmaan kaikin puolin huono ratkaisu ole. Maakunnan muun kuin lääketieteeseen suuntautuneen lahjakkaan nuorison opintopolun luulisi kuitenkin suuntautuvan tulevaisuudessa muualle kuin Itä-Suomen yliopistoon. Joensuun ylioppilaslehdessä paikalliset professorit totesivatkin, että kyseessä on katastrofi ja homma näivettyy muutamassa vuodessa.

Itä-Suomessa on erittäin hyvä toisen asteen ammatillinen koulutus sekä vahva ammattikorkeakoulu. Yliopiston suuntautuessa älyllisesti kovin vähän vetovoimaiseen toimintaan muilla kuin lääketieteen alueilla tuntuu ehkä järkevämmältä hakeutua vähemmän opintolainaa vaativiin koulutuksiin, joista pääsee myös alueen elinkeinorakenteen kannalta realistisempiin töihin. Pienet organisaatiot kun palkkaavat mieluummin tradenomeja kuin maistereita.

Uusi iloinen poliittinen kulttuuri: moralismia ja teflonia

Robert Dallek mainitsee tutkimuksessaan An Unfinished life. John F. Kennedy 1917-1963 (Back Bay Books 2003), että Kennedyn seksiaddiktoituminen oli yleisessä tiedossa: taksi toi Valkoiseen taloon ja vei sieltä pois satoja naisia, joita Kennedy käytti seksuaalisen hillittömyytensä välineinä. Journalistien piirissä yleisesti kuitenkin ajateltiin, että asia ei ole ensinkään erityisen kiinnostava ja toiseksi kyseessä on sentään Yhdysvaltain presidentti. Siksi asiasta ei kirjoitettu.

Kekkosesta puhuttiin meillä kaikenlaista, niin paljon, että Brita Kekkonen äityi ihmettelemään: Miten se olisi niiden kaikkien naisten perässä juossut, sehän makasi aina kotona sohvalla ja luki sanomalehteä?

Muutama vuosikymmen myöhemmin Bill Clintonin henkilökohtaisen elämän horjahteluista kirjoitettiin runsaasti. Satuin viettämään kevään 1998 Washington DC:n seudulla; siinä Pentagon Cityn kuuluisan hotellin vieressä on mahtava Borders—ketjun kirjakauppa, josta ostin muun muassa Wystan Audenin Selected Poems.

Mennessäni jenkkilään olin varma, että Clintonilla on avioliiton ulkopuolinen seksisuhde Monika Lewinskin kanssa. Kun tulin pois, en enää tiennyt. Tiedotusmylläkkä oli näet massiivinen. Usealta kanavalta aamusta iltaan lähetettiin ohjelmia, joissa puitiin asian juridisia, poliittisia ja psykologisia puolia. Oliko suuseksi seksuaalista hyväksikäyttöä ja aviorikos? Oliko Clinton valehdellut vai ei? Millainen oli hänen psykologinen elämänkaarensa? Kuka tämän maksaa? Miten Amerikka pärjää maailmalla? Jne. Jne.

Kymmenen vuoden viiveellä nämä asiat näyttävät saavuttaneen myös meidät, osa-aika-amerikkalaiset. Onhan meistäkin tullut positiivisella otteella kaiken irti lähtevän yksityistäviä huippusuperlatiivein jauhavia köyhiksi ja rikkaiksi jakaantuneita osaajia ja menestyjiä, joiden vanhukset savikylvetetään ja meikataan nelikymppisen näköisiksi hyvinvointiteollisuuden markkinoilla ja joiden tiet täyttyvät kaupunkimaasturilla ajavista moraalia ja Jumalaa miettivistä elämänhallintakurssilta saapuvista subjekteista.

Kuten näette, en tarkoita amerikkalaisuudella Amerikan Yhdysvalloissa asuvia henkilöitä ja ala-kulttuureja. Tarkoitan sillä amerikkalaisessa pintajulkisuudessa esiintyvää ideaalityyppiä, joka on totuus Euroopasta. Tuota keveää, lähes olematonta näkymätöntä kulttuurista rakennetta, joka liittää yhteen tavattoman rikkauden ja moninaisuuden. Toisin sanoen: viihdyn Pennsylvaniassa ja tykkään tyypeistä siellä, en ole jenkkivihaaja. Vastustan jenkkimenoa toisella kertaluvulla. Amerikka on minulle todellisuuteen voimalla vaikuttavan tosiasiat kieltävän elämän simulaation, mukaelämän ja muka-ajattelun nimi. Sitä on eniten Yhdysvalloissa. Ja Euroopan maista tätänykyä Suomessa.

Nolottaisi jonkin verran, jos olisin Kanerva ja erittäin paljon, jos olisin Vanhanen. Senkin käsitän, että jos tällaiset henkilöt aiheuttavat julkisuuteen tulleella käyttäytymisellään jatkuvasti kiusallisen olon ympärillään oleville toimijoille, heille ei tehdä kuten Riitta Uosukaiselle, jolle annettiin valtioneuvoksen arvo vaan heidän poliittista asemaansa muutetaan näkymättömämmäksi. Tämä on kuitenkin muutamaa yksilöä koskeva asia, joka ei ole jutun pihvi.

Pihvi on muutos, joka on tämä. Varsinaiset toisilleen viestittelijät koko kuviossa ovat julkisuus ja siihen liittyvä imagonrakennus, tirkistely sekä moralismi.

Moralismi on yksi moraalisen toiminnan keskeisimmistä vihollisista. Moralismi on kasuistista uskoa hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän välillä vallitsevan mustavalkoisen eron tekemisen mahdollisuuteen sekä kärkästä tarttumista ja puuttumista tuon eron mustalla puolella oleviin ilmiöihin.

Kun olemme valinneet lännen, olemme valinneet sen mukana myös moralisminkin?

Ilmiö paikantuu lähinnä Lawrence Kohlbergin moraalisen kehittymisen teoriassa esitetyn esisovinnaisen ja sovinnaisen moraalin tasoille. Esisovinnaisen moraalin tasolla henkilön käsitys oikeasta ja väärästä perustuu teon välittömiin seurauksiin: palkintoja tuovat teot ovat hyviä ja rangaistuksia tuovat pahoja. Tällä tasolla auktoriteetin pelko määrittää moraalisen toiminnan suunnan. Sovinnainen moraali perustuu yleisempiin sääntöihin ja arvoihin. Erityisesti sovinnaisen moraalin ensimmäisessä vaiheessa henkilöllä on kiltin lapsen moraali: on tärkeää olla hyvä ihminen ja toimia yleisen mielipiteen mukaisesti. Syventynyt sovinnainen moraali merkitsee lain ja oikeuden tarkkaa noudattamista.

Kohlbergin aito moraalinen toimija on periaatteellinen ihminen, joka on sisäistänyt moraalisen elämän pelisäännöt ja taitaa soveltaa niitä melko spontaanisti. Hänellä on kykyä olosuhteiden käsittämiseen ja myös epäsovinnaiseen toimintaan, mikäli tämä on oikein. Varsinaisen moraalisuuden ongelma on, että kovin harva saavuttaa sen.

Keskustelu ministereiden sukupuoliasioista edustaa Kohlbergin esisovinnaisen ja sovinnaisen moraalin tasoja tyylipuhtaimmillaan. Se on infantiilia, moraalisuutta sisäistämätöntä ja auktoriteetteihin sekä välittömiin seurauksiin linkittyvää. Se on keskeinen kasvualusta moralismille, jota tulemme näkemään tulevaisuudessa todennäköisesti lisää myös Suomessa. Onnea siis valitsemallamme tiellä!

Moralismi pesii erityisen hyvin pintajulkisuudessa ja imagonrakentamisessa, jotka synnyttävät tirkistelynhalua. Se valtaa vallanhaluisen median ja juottaa sen oikean ja väärän hurmokseen lehden nettiversion lukijamäärät kasvattamalla. Kun arvostetussa asemassa oleva henkilö kirjoittaa kyseenalaisia ja ällöjä viestejä jollekin, joka ei ole arvostetussa asemassa, tätä rummutetaan päiväkaupalla ja jokainen pieni ”käänne” valtaa otsikot. Lukijalle syntyy olo kuin metsästystä seuraisi ja hän alkaa veikkailla aikaa, joka kuluu maineensa menettäneen kohteen poistamiseen asemasta, jossa hänestä on otsikoihin.

Kaikkein naurettavin keskustelulinja oli yritys sanoa, että ei me näistä lirkutteluista, mutta kun se valehteli, että ei ole sellaisia lähettänyt. Kyseessä oli avuton siirto amerikkalaisesta keskustelusta, jossa Clintonin asema oli mennä selvän valehtelemisen takia.

Kun Amerikaksi muututaan, se on saatava aikaiseksi vaikka väkisin.

Sitä rummutetaan, kunnes sen, jolla ”valta” on, pokeri pettää. Silloin moralistinen paine on saavuttanut lopulta varsinaisen kohteensa, joka on vallassaolijan päätösvalta. Ratkaisun tapahtuessa tapahtuu katharsis ja hurma eikä kukaan enää muista, minkälaiseen pikkumaiseen ja halveksittavaan ” asiaanpuuttumiseen” kaikki alun perin perustui.

Henkilö tuli kiusalliseksi. Teflon särkyi. Ja kun särkyi, tilalle piti saada heti uutta teflonia. Imago piti palauttaa ja äkkiä.

Se imago, että osataan, hyvin menee, ollaan positiivisia ja aktiivisia ja ongelmia ei ole.

Omalta kannaltani asian kohteena olevat ministerit joutavat tulla ja mennä. En kuulu heistä kenenkään ihailijakaartiin. Moralismin nousu ja siihen liittyvä julkisuuskulttuuri politiikan alueella on mielestäni varsinainen uhka kansalliselle turvallisuudelle.

Se ei ihan vain pikkaisen kyrsi, se suututtaa ja raivostuttaa ainakin niiden kahden keleen verran, joita Lutherin mukaan jokaisella teologian tohtorilla on, toisin kuin papeilla, joilla on näitä kuulemma vain yksi. Jos käyty ja käytävä keskustelu on moraalikeskustelua, kehotan kaikkia oksentamaan moisen moraalin joka reiästä joka ruumiista löytyy.